Satojen unelmien ääni
akryyli kankaalle
80 x 80 cm
2022
saatavilla // 795 €
*
minun on kuljettava
suljetuin silmin.
käsin tunnustelemalla,
kokeilemalla jokaista askelta
paljain jaloin
on uskallettava nyt.
jos on vaiti liian kauan, hukkaa äänensä.
jos tuijottaa liian kauan aurinkoon
hukkaa näkönsä
toisinaan se joka
vaikutti välttämättömältä
onkin sokaisevaa valoa -
minun on
kuljettava hämärässä
niin kauan että opin näkemään.
minun sormissani on
satojen kosketusten muisto.
jalkapohjissani
satojen polkujen kartta.
tässä hämärässä suljetuin silmin
satojen unelmien ääni.
on uskallettava nyt
unohtaa se jota luulin välttämättömäksi
ja seurattava niitä.
sydän puhuu
pieniä kuiskauksia
hädin tuskin kuuloalueen rajalla
odotan tässä
niin kauan että
kuulen
// kv
*
“Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi –
siellä on koko elämäsi lähde.”
- Sananlaskujen kirja
*
Olen tänä syksynä tässä burn outin jälkimainingeissa pohtinut paljon sitä, mitä on elää itsensä sisältäpäin. Miten erottaa, mitkä äänet ja toiveet ja tarpeet tulevat minusta - ja mitkä on annettu ulkopuolelta? Millaisten toiveiden varaan itseni rakennan - tai annan rakentua?
On hämmentävän helppoa imeä mieleensä vaatimuksia ja tavoitteita, jotka eivät ole oikeastaan millään tavalla… omia. Jollain omituisella tavalla se äänten ja ihanteiden kakofonia, joka meitä ympäröi, voi soluttautua jopa arvojen ja unelmien ohi ja tehdä pesänsä psyykeen.
Ehkä naiseen ja äitiin kohdistuu vielä erityisen paljon paineita. Ja ehkä jossain kohtaa sitä itse ajattelee että “kyllähän minä tästä selviydyn - tottakai tuo kaikki on hyvää ja oikeaa”. Olla hyvä äiti, läsnäoleva, kodikas tehokas empaattinen ja sitten samaa vielä muissa ihmissuhteissa. Sitten on vielä työelämä kaikkine epärealistisuuksineen, ja kaikelle peilinä informaatioyhteiskunta, joka heijastaa vääristyneitä siloiteltuja kuvia.
Meillä on nykyisin mahdollisuuksia niin moneen, että niiden keskelle hukkaa itsensä. Voisi olla kaikkea kaikille koko ajan. Mutta mitä minä oikeastaan halusin olla, alunperin, ja itselleni?
Perfektionismi on omien sisäisten rajojen katoamista; rajaloukkaus, jossa ylitän itse omat rajani. Siitä poisoppiminen on ystävystymistä oman itsen kanssa; hidasta kuuntelemista, kivuliastakin pysähtymistä ja odottamista. Minusta tuntuu, että viimeisen syksyn olen lähinnä istunut, kuunnellut, odottanut, että jokin sisimmässä tulisi taas esiin. Olen odottanut ystävystymistä sen kanssa, joka johonkin hukkasin.
Maalaan luullakseni sen vuoksi nyt teoksia, joissa naisen hahmo on yhdessä jonkin eläimen kanssa. Nainen ja luonto lomittuvat toisiinsa; ovat saman kuvan kaksi eri kerrosta. Eläin edustaa minulle sitä kesyttämätöntä, alkuperäistä osaa sielusta ja mielestä, joka ei vielä kanna ulkopuolisten vaatimusten taakkaa.
Sitä lasta, joka olin. Sitä nuorta, jollaisena unelmoin. Sitä aikusta, joksi voin tulla.
Olen miettinyt tuota Sananlaskujen kirjan kohtaa. Elämän lähde, sydämessä. Ajattelen nyt, että meissä sisällä on sellaista viisautta, joka on syvempää kuin se analyyttinen mieli, joka yrittää tasapainoilla vaatimusten aallokossa. Sydämen kompassi, suuntaviitta, magneettikenttä. Sormet, jotka ovat koskettaneet, iho, jota on kosketettu. Muisto kaikista poluista, jotka olen tullut. Silmäluomien sisäpuolella se unelmien paljous, jota en erota, ellen uskalla istua hiljaa, suljetuin silmin. Minuun kätketty Luojani kuva.
On yhdenlaista kapinaa valita vaatimusten keskellä toisin. Valita vähemmän kuin olla kaikille kaikkea koko ajan. Valita yksinkertaisemmin. Syvemmin. Todemmin. Kuunnella sitä, joka itsessä oli aina totta, ja joka yhä puhuu hiljaisuudessa.
Pöllö on viisauden symboli. Hiljaisin siivin hämärässä lentävä, äänetön, joskus huomaamaton. Ajattelin sellaisen viisauden kuuntelemista ja tunnistamista; sitä, miten paljon rohkeutta vaatii kiireen ja hektisyyden keskellä istua odottamaan, että näkisi ja erottaisi sen.
Se, joka tuntui välttämättömältä, ei ehkä lopulta olekaan kovin tärkeää. Se ehkä jopa estää näkemästä sitä, joka on korvaamatonta.
Levollisuuteen, onnellisuuteen, elämään joka hengittää syvään ei tarvita kovin paljoa. Tarvitaan tilaa olla itselleen totta, ja lupa olla totta toisille. Uskon, että meistä on tehty meidät, koska ilman meitä maailma olisi vajaa - jotain korvaamatonta puuttuisi.
Miksen olisi minä, jos hyvä kaunis viisas Luojani tarkoitti minut juuri minuksi?