Piialle
*
”Minä näen sinut”
akryyli kankaalle
100 x 120 cm
2021
*
valo lankeaa veden ylle.
yö on enää ohutta harsoa
kahden valon välissä
pyyhkäisen sen rikki
kulkiessani rantaan.
sinä olet täällä.
sinä olet tämän veden yllä
sinä liikut näiden vesien yllä
ja minussa,
minussa nousee
uusi valo.
miltä tuntuu tulla nähdyksi?
kun toisen katse pyyhkii
minusta hämärän pois -
aamu helähtää todeksi
ja vedessä soi
auringon ääni.
kaikki
on tässä
eikä mitään
ole menetetty.
sinä olet aamu,
sinussa kaikki aika kätkettynä
ja sinä näet minut.
sinä näet minut.
// kv
*
Kun ryhdyin miettimään tätä teosta, rukoilin ja pohdin, mikä ajatus tai lause voisi kannatella taulua. Mieleeni nousi jo heti silloin lause “minä näen sinut”.
Tuota tiettyä lausetta kannoin mielessäni koko maalausprosessin ajan, eikä se haalentunut ajatuksistani. Totesin sitten, että se on kyllä kertakaikkisen raamatullinen - ja niinpä päätin antaa tuon lauseen nivoutua mukaan teokseen.
“Minä näen sinut.” Miltä tuntuu tulla todella nähdyksi…? Miltä tuntuisi seistä Jumalan kasvojen edessä, Jeesusta vastapäätä niin, että todella itse näkisi Jumalan katsovan kohti…? Mitä Jeesuksen silmissä näkyisi? Miten syvä olisi hymy niissä? Ymmärrys? Lempeys? Välittäminen? Rakkaus?
Pelkkä ajatuskin hätkähdyttää, kun sitä tässä mietin.
Mun mieleen nousi sitten psalmin 4 jae, jossa kirjoittaja rukoilee: “Herra, käännä meihin kasvojesi valo.” Mua jäi kiehtomaan tuo kuva - että Jumalan katse on valoa. Että Jumalan katse tuntuisi valossa olemiselta; kaikki hämärä jää meidän selän taakse, kun valo on meitä vastapäätä. Ja niinhän Herran siunauksessakin sanotaan; “kirkasta kasvosi meille”. Mua jotenkin… vavahduttaa tuo ajatus, valosta, joka ottaa vastaan ja näkee ja ottaa syliin.
Tää ajatus punoutui mun mielessäni niihin kuviin, joita jaoit teidän mökkirannasta. Valo veden yllä, väkevä vahva valo, johon pimeys hajoaa. Ajattelin, että kenties se voisi olla vertauskuva sille lupaukselle, että Jumala näkee meidät aina. Näkee sut aina. Päätin kuitenkin, etten halua maalata laskevaa aurinkoa, en iltaa, en jonkin loppumista. Halusin maalata alun, aamun, auringonnousun. Mussa oli maalatessani myös voimakas tunne siitä, että haluaisin taulun viestivän jotenkin sitä, että “mitään ei ole menetetty” - että kaikki, kaikki on joka hetki totta ja läsnä Jumalan läsnäolossa. Kaikki mennyt ja tuleva, kaikki joka on todella arvokasta, on aina hänessä eikä mitään ole koskaan menetetty. Ja hän näkee - eikä vain näe, vaan katsoo. Keskittyneesti, tarkkaan, hymyillen, syvän onnellisena siitä, että me olemme hänen.
Ja jotenkin, jollain ihmeellisellä tavalla, se katse tarkoittaa aina aamua. Aina elämää. Aina uuden alkamista.
Taulun liike tuntuu myös ikäänkuin myllerrykseltä; aallokolta, veden liikkeeltä. Onko se elämän arvaamatonta muutosta, jonka ylle valo kuitenkin lankeaa? Vai onko se leikkisyyttä, uteliaisuutta, keveyttä? Sen voi katsoja itse päättää, ajattelen.
Maalauksesta tosiaan puuttuu vielä lehtikulta; se on aina lisättävä aivan viimeisenä, sitten kun kaikki maalikerrokset on jo tehty. Ajattelen, että sitä voisi lisätä korostamaan taulun liikettä; melko vahvoina pintoina, hehkuna, vertauskuvana valosta.