tyttäret meille syntyvät tuulesta - runokokoelma
//kaisa vanhala
*
me kasvatamme poikia
vehnänväriset naiset,
pojille vahvoja nimiä
emme me saa
katkaista keihästä
mutta tyttäret meille
syntyvät tuulesta -
itsestään itsepäiset
koskien kipunoista jatkuvat naiset
kultaiset vakavat naiset
valosta kehrätyt naiset
sirottelevat sielunsa ilmoihin
tuulesta pyytävät sydäntään -
*
liian kauan
minulle on puhuttu
pieniä siivettömiä sanoja,
rajattuja kapeita lauseita
annettu nimiä joihin en mahdu,
nimiä joista
olen kasvanut yli
mutta minä olen kasvattanut siivet,
lupaa kysymättä -
minä olen tullut siksi joka minä olen
lupaa
kysymättä
ja minun sanani ovat rajattomia,
minä annan
itse itselleni
nimen
minä puhun itse itselleni
siivekkäät sanat
ja minun nimeni
on vapaus.
*
älä naura niin kovaa
he sanoivat
älä vie niin paljon tilaa
he muistuttivat
anna toisten hoitaa se,
odota nyt vaan siinä
muista paikkasi äläkä
nyt hyvä ihme häiritse,
älä vaan häiritse ketään
ja niinpä minä
yksinkertaisesti
aloin nauraa kirkkaammin
pystypäisesti
aloin kävellä huoneisiin
paljain jaloin ja vallattomin mielin
tyytyväisenä siitä
että heidän ahdasta maailmaansa
iloisesti häiritsin
*
puhu itsellesi
kuin sellaiselle jota
palavasti rakastat
puhu lempeitä sanoja,
puhu lämpimiä lauseita,
puhu syviä ja turvallisia,
syliinsä kääriviä ajatuksia
puhu niin tosia, kuin osaat
niin tosia ja kauniita kuin kykenet
koska niistä sanoista kasvavat siivet
ja siivistä kasvaa kyky lentää
ja lentämään sinut
on tänne luotu.
*
elämä on liian lyhyt
käytettäväksi vain varovaisuuteen;
ei kenelläkään ole aikaa
olla aina järkevä -
siispä toisinaan.
mieluiten äkkiarvaamatta
riisu kenkäsi
riisu pelkosi
karista kantapäiltäsi
niihin takertunut raskaus
ja aina, aina, jos vain siihen tarjoutuu mahdollisuus
kiipeä tanssimaan pöydillä -
ei kenelläkään ole aikaa
varoa askeleitaan
niin ettei ehdi
hetkeksi irrota maasta
*
olen päättänyt etten
enää aio yrittää
olla kunnollinen
kun voin
sen sijaan olla
vipittömän
intohimoinen
sillä kenelle on hyödyksi se
että minä pienenen;
kuka vahvistuu siitä että
kätken minussa palavat asiat -
on paljon vaarallisempaa
jättää syttymättä
jättää hehkumatta
ettei vain
sokaisisi toista -
sillä eihän kylmäksi jäävä
lämmitä ketään
ja minä olen päättänyt
etten pelkää tulta.
*
tuuli nousee.
tempoo hiuksiani
ajatuksiani
siipieni levottomia sulkia.
tässä on raja;
raja, jonka ylitän
ja kun lennän
huuhtoo taivas minusta pois
kaiken joka
sitoi minua ennen.
mieleni levottomat rajat
kirkkaita ja auki.
*
älä sammuta sinussa palavaa tulta
älä tainnuta mielesi valoa.
pidä kirkkaana sinussa hehkuva kulta
kanna hellästi mielesi paloa.
sillä se, joka olet, on korvaamatonta
mikään sinussa ei ole sattumaa,
sinuun on kätketty haaveita monta
jotka kaipaavat muuttaa maailmaa -
siispä pala, ja hehku, ja kirkkaana loista
pystypäisenä usko unelmiin
pidä kiinni vahvimmin juuri niistä joista
sinua joskus varoiteltiin:
juuri rohkeus on se, joka valona tarttuu
ja leviää hehkuna ympärilleen
sen lämmössä voima ja vahvuus varttuu
luo uudeksi maailman ihmisineen
siis: älä sammuta mielesi tulta
vaikka se toisia häikäiseekin
vielä joskus he juuri sen valon vuoksi
palavat itsekin kirkkaammin
*
mitä minä voin tarjota sinulle?
yhden hurjana takovan sydämen
ihon alla kieppuvan kaipauksen
kämmenpohjiin kätketyn lupauksen: sen että
annan sinulle
itseni -
tämän sammumattoman janon
aina lähemmäs;
tämän minussa huutavan
kaipuun ja ikävän
että vihdoin, vihdoin
iholleni laskeutuisi kosketus
painuisi sen alle
sydämen kuohuun asti.
*
minussa elää yhä
se lapsi joka
kiipesi korkeimpaan latvukseen
kruununsa kallellaan,
sääret naarmuisina
etsityistä aarteista
janotuista seikkailuista
se tyttö joka
juoksi tuulta kiinni
tavoitti taivaista
sylinsä pilviä täynnä -
lapsi joka nimesi
kirkkaimmat tähdet
kruunuksi otsalleen…
enkä halua
koskaan unohtaa
miten kauas
siltä oksaltani näin.
*
en minä
syvyyttä pelkää,
vaan matalikkoa
en syövereitä
vaan rantamatalaa;
sitä että varomattomuuksissani
jäisin maan vangiksi
jäisin kiinni asiohin jotka
eivät tiedä
millaista valo on
pinnan alla -
*
entä jos vain
ottaisit
riskin
heittäytyisit
täysin
juuri nyt, tässä, heti
koska eihän
mikään muu käy -
entä jos
vavahtelustasi huolimatta
täristen
avaisit ovea
vähäsen
sallisit sen
tulla -
mitenkään muuten
se ei saata
asettua sinuun;
se ei tule väkisin
se ei voi tulla todeksi
ellet
heittäydy
täysin
ja usko
olevasi rakkauden arvoinen
juuri nyt, tässä, heti
*
piirrän itseni näkyviin. kuljetan kynää
jokaista kaarta myöten
lanteen kaarta
huulten kaarta
ajatusteni kaarta
korkealle kaartuvaa
mielipiteideni kaarta
teen itseni näkyväksi, paksulla viivalla,
neon-hohtavalla viivalla
pimeässä loistavalla viivalla
painan kynää lujasti paperiin -
minä en väistä enää,
näitä rajoja
ei kukaan voi ylittää
minun kutsumattani
minuun ei voi astella
minun sitä tahtomattani
eikä kenenkään toisen kynä enää
huomaamatta, huomaten
määritä minua
teen itsestäni
huutomerkin
alleviivauksen
hohtavalla musteella piirretyn huomautuksen:
TÄMÄ OLEN MINÄ
ja tässä asuu kauneus
*
mistä on pienet tytöt tehty?
sanovat että
sokerista kanelista kukkasista
mutta kun ne pienet tytöt
kasvavat naisiksi
tarvitsevat he muutakuin kuin
inkivääriä
mistä siis
on lujat väkevät naiset tehty?
vastatuulista vastavirroista
vuorista, jotka piti valloittaa
kun ei muutakaan vaihtoehtoa ollut
unettomista öistä
joskus kun oli kiire rakastaa
ja joskus kun
oli kiire unohtaa
unelmista kaipauksista toiveista
joissa on roikuttava kiinni
vaikka toiset sanovat: mahdotonta!
vastalauseista
ylpeästi nostetusta leuan kaaresta
ja siitä miten
lujaksi kasvanut tyttölapsi
polkee jalkaa ja huutaa
:
minä olen uskollinen
ennen kaikkea omalle sydämelleni!
ja te muut
saatte tulla toimeen sen kanssa
*
kirjeitä tyttärelleni
olen miettinyt
mitä jätän perinnöksi sinulle
kultaa ja kiiltäviä kiviä?
niitä en omista.
mutta omistan tämän
elämänjanon
maailmannälän
ja uteliaisuuden
joka ei ikinä hellitä,
suloisensattuvan tiedon siitä että
taivas on vain niin kaukana kuin kuvittelet,
niin lähellä kuin uskot.
niinpä jätän sinulle
nämä maasta irtoavat jalkapohjat ja
kauniin levottomuuden.
rakas,
tuo kipu olkapäissäsi
on esiin pyrkivien siipien alku.
*
minun mieleni on
joukko korkealla lentäviä lintuja
niiden siivillä
levoton valo ja
auringon asema
olen parvi kesyttämättömiä ajatuksia
aallon ääni
kallion reunassa
yhtä helppo vangita
kuin väri
horisontin takana
minä olen
vettä ja tuulta ja
loputon kysymys
ilmaa ja janoa
ja ymmärrys
siitä että
olen onnellisin
kun jään ilman vastausta
kun meri on vielä auki
ja minun lintuni
aina matkalla
*
on asioita joita ei voi kesyttää
menettämättä niitä
tuuli on tuulta vain siksi,
että se on vapaa;
jos pysäytän sen, on se vain
seisovaa ilmaa
ja jos linnussa kauneinta
on sen lennon kaari,
miksi vangitsisin sen -
ja entä jos meillekin on totta
sama kuohuva elämä,
että kaikki kauneimmat asiat
ovat aina villejä -
ehkä jokin elää ja hengittää
vasta kun irrotan otteeni
etten leikkaisi villiä kukkaa
vain päiväksi pöydälleni
ehkä, jos päästän irti
vihdoin tulenkin todeksi?
*
tottakai minä vien tilaa!
miten muuten
ylettäisin kurkottamaan
korkeimpiin tähtiin
?
// kaisa vanhala